Olin töissä Englannissa 80-luvun lopussa, ja silloin jo muistan hämmästelleeni siellä vallitsevaa "koulutuksen välinearvoa". Se tosin tuntui kohdistuvat eniten Oxfordin ja Cambridgen kaltaisiin huippuyliopistoihin. Oli aika lailla sama, mitä niissä opiskelit, vaikka arkeologiaa. Opiskelijat kaapattiin heti valmistuttuaan yritysten omiin koulutusohjelmiin, joissa heille sitten opetettiin liike-elämän asiat ja uraputki aukesi.
Työskennellessäni vuosikymmen myöhemmin kansainvälisessä yrityksessä tutustuin juuri tällaisen uraputken läpikäyneeseen brittiin. Hän oli koulutukseltaan liikuntatieteen kandidaatti, eli siis jumppamaikka ja nyt siis yrityksen tuotelinjan johtaja Euroopan alueella. Toki hän oli liikuntatieteellisen opintojensa jälkeen suorittanut jotain liikkeenjohdon kursseja. Muistan silloin pohtineeni, että Suomessa ei tällaisia urapolkuja juuri tunneta. Suutari pysyköön lestissään, meillä ajateltiin. Ja ehkä ajatellaan vieläkin.
Tämän päivän Suomessa, jossa työnhakijoista on ylitarjontaa, yritys voi valita hyvinkin tarkkojen kriteerien mukaan täsmäosaajan avoimiin paikkoihinsa. Tuntuu että omalla b-to-b-taustallani on turha lähettää yhtään hakemusta b-to-c-yrityksiin, vaikka puhutaan samasta koulutus- ja ammattialasta. Ja tänä päivänä tunnutaan hakevan hyvin kapea-alaisia erikoisosaajia. Ehkä ne laaja-alaiset yleisosaajat, jotka pitävät hommat pyörimässä, istuvat tiukasti palleillaan eikä uutta erikoisosaamista tule taloon muuta kuin rekrytoimalla sitä ulkoa. Toivotaan, että joissain firmoissa sentään koulutetaan vielä henkilöstöä, jotta heidän osaamisensa pysyy ajan tasalla. Vai pitäisikö koulutus siirtää työntekijän omalle vastuulle?
Kuva: freedigitalimages/artur84
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti