sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Sallan blogi: Pöydän toiselta puolen

Vaihteeksi voisin muistella maailmaa haastattelupöydän toisella puolella, eli rekrytoijana.

Ensinnäkin, rekrytointi oli ainakin minulle, joka en vähän väliä ollut rekrytoimassa, aika iso asia. Etsittiinhän ihmistä, joka sopisi tiimiin, osaisi sekä hoitaisi hommansa ja toisi lisäarvoa ajatuksillaan. Ja mielellään ei heti olisi lähdössä muualle, eikä olisi ylihintainen.

Hakemuksista syntyy nopeasti 3 pinoa: haastatteluun, ehkä ja ei missään nimessä. Millä perusteella haastattelupinoon sitten pääsi ja mikä pudotti heti pois?



Ensiksi tietysti katsoin yleisesti täyttyvätkö ehdottomat kriteerit ja sitten tein lisäkarsintaa, jos tässä vaiheessa kandidaatteja oli vielä liikaa, katsomalla miten ”eduksesi luetaan” -kriteerit täyttyvät. Sen jälkeen jäljelle jäävistä pitikin lähteä haarukoimaan detaljeilla, joita hakijat tuskin olivat tienneet kriteereiksi. Yksi selkeä kriteeri, jolla varmasti päätyi ei-pinoon, oli se, että hakemus oli selvästi vakiokopio jostain aiemmasta, mutta unohdettu korjata otsikko ja/tai firman nimi, ei muotoiltu tekstiä mitenkään kohdistumaan juuri tähän paikkaan. Hakija selvästikin oli huolimaton eikä ollut aidosti kiinnostunut juuri tästä paikasta. Voi olla, että joidenkin kohdalla tämä oletus oli väärä.  

Toinen asia, jota katsoin, oli yhdyssanat ja muut virheet tekstissä. Jos niitä oli paljon, jouduin hylkäämään muuten hyvältä vaikuttavan kandidaatin – osastollani tehtiin julkaistavaa materiaalia, eikä kellään ole resursseja koko ajan oikolukea toisen tekstejä. Ja muutenkaan kielioppisäännöistä piittaamattomuus ja huolimattomuus eivät anna hyvää kuvaa.

Palkkatoivomuksen piti olla raameissa. Muutamat sataset sinne tai tänne eivät olleet merkityksellisiä, mutta isommat erot kyllä. Molempiin suuntiin. Hätähuudot ”tulen vaikka ilmaiseksi töihin” eivät tehonneet.
Oliko lisätietosoitolla väliä? Ei oikeastaan. Joskus hakija saattoi jäädä mieleen soitostaan, mutta yleensä hyvä päti hakemuksellaankin.

Haastattelussa ensivaikutelma oli käsittämättömän tärkeä. Jämäkästä kättelystä ja silmiin katsomisesta alkaen ensimmäiset 10 minuuttia jo riittivät yleensä päätöksen tekoon, eikä se päätös siitä yleensä mihinkään muuttunut. Pidin tapanani kuitenkin haastatella kaikkia vähintään sen 30 minuuttia, mutta lupaavimpia jopa tunnin. Hakijahan ei voi tietää mitä haastattelijalla on mielessä. Hänessä ei välttämättä ole yhtään mitään vikaa, mutta hän ei vaan sovellu rekrytoijan mielessään luomaan hahmoon ideaalikandidaatista – oli se sitten oikea tai väärä. Nythän puhutaan muutenkin persoonaan liittyvistä nyansseista, koska haastatteluun on karsiutunut valikoitunut joukko.


Lähetin aina 1-4 parasta kandidaattia testeihin kakkoskierroksen haastattelun jälkeen, määrä riippui siitä kuinka varma mielipide haastatteluissa oli muodostunut. Valinnan tein testien jälkeen keskusteltuani vielä psykologin ja haastatteluihin osallistuneitten kollegojen kanssa. Prosessit eri yrityksissä, tehtävissä ja markkinatilanteissa voivat kulkea aivan eri tavoin, yleistää ei voi.

Kuva: freedigitalimages/Ambro ja Basketman

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti