Vaihteeksi voisin muistella maailmaa haastattelupöydän
toisella puolella, eli rekrytoijana.
Ensinnäkin, rekrytointi oli ainakin minulle, joka en vähän
väliä ollut rekrytoimassa, aika iso asia. Etsittiinhän ihmistä, joka sopisi
tiimiin, osaisi sekä hoitaisi hommansa ja toisi lisäarvoa ajatuksillaan. Ja
mielellään ei heti olisi lähdössä muualle, eikä olisi ylihintainen.
Hakemuksista syntyy nopeasti 3 pinoa: haastatteluun, ehkä ja
ei missään nimessä. Millä perusteella haastattelupinoon sitten pääsi ja mikä
pudotti heti pois?
Ensiksi tietysti katsoin yleisesti täyttyvätkö ehdottomat kriteerit
ja sitten tein lisäkarsintaa, jos tässä vaiheessa kandidaatteja oli vielä
liikaa, katsomalla miten ”eduksesi luetaan” -kriteerit täyttyvät. Sen jälkeen
jäljelle jäävistä pitikin lähteä haarukoimaan detaljeilla, joita hakijat tuskin
olivat tienneet kriteereiksi. Yksi selkeä kriteeri, jolla varmasti päätyi
ei-pinoon, oli se, että hakemus oli selvästi vakiokopio jostain aiemmasta, mutta
unohdettu korjata otsikko ja/tai firman nimi, ei muotoiltu tekstiä mitenkään kohdistumaan juuri tähän paikkaan. Hakija selvästikin oli huolimaton
eikä ollut aidosti kiinnostunut juuri tästä paikasta. Voi olla, että joidenkin
kohdalla tämä oletus oli väärä.
Toinen asia, jota katsoin, oli yhdyssanat ja muut virheet
tekstissä. Jos niitä oli paljon, jouduin hylkäämään muuten hyvältä vaikuttavan
kandidaatin – osastollani tehtiin julkaistavaa materiaalia, eikä kellään ole
resursseja koko ajan oikolukea toisen tekstejä. Ja muutenkaan
kielioppisäännöistä piittaamattomuus ja huolimattomuus eivät anna hyvää kuvaa.
Palkkatoivomuksen piti olla raameissa. Muutamat sataset
sinne tai tänne eivät olleet merkityksellisiä, mutta isommat erot kyllä.
Molempiin suuntiin. Hätähuudot ”tulen vaikka ilmaiseksi töihin” eivät
tehonneet.
Oliko lisätietosoitolla väliä? Ei oikeastaan. Joskus hakija
saattoi jäädä mieleen soitostaan, mutta yleensä hyvä päti hakemuksellaankin.
Haastattelussa ensivaikutelma oli käsittämättömän tärkeä. Jämäkästä
kättelystä ja silmiin katsomisesta alkaen ensimmäiset 10 minuuttia jo riittivät
yleensä päätöksen tekoon, eikä se päätös siitä yleensä mihinkään muuttunut.
Pidin tapanani kuitenkin haastatella kaikkia vähintään sen 30 minuuttia, mutta
lupaavimpia jopa tunnin. Hakijahan ei voi tietää mitä haastattelijalla on
mielessä. Hänessä ei välttämättä ole yhtään mitään vikaa, mutta hän ei vaan
sovellu rekrytoijan mielessään luomaan hahmoon ideaalikandidaatista – oli se
sitten oikea tai väärä. Nythän puhutaan muutenkin persoonaan liittyvistä nyansseista,
koska haastatteluun on karsiutunut valikoitunut joukko.
Lähetin aina 1-4 parasta kandidaattia testeihin kakkoskierroksen
haastattelun jälkeen, määrä riippui siitä kuinka varma mielipide
haastatteluissa oli muodostunut. Valinnan tein testien jälkeen keskusteltuani
vielä psykologin ja haastatteluihin osallistuneitten kollegojen kanssa. Prosessit eri yrityksissä, tehtävissä ja markkinatilanteissa
voivat kulkea aivan eri tavoin, yleistää ei voi.
Kuva: freedigitalimages/Ambro ja Basketman
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti